NUORUUS
En ole pelännyt huutavaa aikuista sen jälkeen, kun pelasin nuoruudessani lentopalloa. Olin vasta yhdeksän, kun laitoin ensimmäistä kertaa polvisuojat jalkaan ja seurasin ystäväni esimerkistä tunkkaisen pikkukaupunkimme tunkkaiseen liikuntahalliin. Pelasimme samassa joukkueessa sen viisi vuotta, jotka lajin parissa viihdyin.
Valmentajamme oli niin kutsutusti intohimoinen. Edelleen harrastusvuosiani miettiessäni ensimmäisenä mieleeni piirtyy kuva hänestä matalalla, puisella vaihtopenkillä – jonkin keskisuomalaisen tai eteläpohjalaisen liikuntahallin seinustalla. Näen takakentälle asti, kuinka hänen otsasuonensa pullistuvat ja sykkivät hänen punaiseksi värjäytyneiden kasvojensa ohimoilla. Ilme on vääntynyt irvistykseen, ja vaikka ääni läpäisisi vaikka eristetyn turvaoven kirkkaana kuin keväinen linnunlaulu, näen hidastetun kuvan, jossa ääni on vaimennettu ja silti valtava:
“MENKÄÄ SIIHEN PALLOOOOOOOOOON! JUMALAUTAAAAA!!!”
Jumala ei kyllä noissa tilanteissa auttanut enkä usko, että huutokaan. Mutta niin hän meille kerta toisensa jälkeen huusi, ja varmasti syystä. Olimme laiskansuuntaisia, mukavuudenhaluisia emmekä ottaneet lajia yhtä tosissaan kuin hän. Olin keskikenttäpelaaja ja varsin vikkelä, ja iloitsin, kun sain sukeltaa tiikeriin. Harvoin se tuotti tulosta, mutta salaa ajattelin, että suojelin hänen verisuoniaan osoittaessani uhrautuvaisuutta ja yritteliäisyyttä.
Ehkä jopa pelastin hänen henkensä.
AIKUISUUS
Sittemmin aikuinen on huutanut minulle lähinnä työpaikallani tai epäterveessä parisuhteessa. Äitini ei koskaan huutanut, eikä isäni. Isovanhempani eivät tietenkään, he olivat itse turvallisuus. Mutta työelämässä, etenkin se eräs nuori toimitusjohtaja. Voi pojat. Hän osasi huutaa sekä ääneen että sähköpostilla. Isot kirjaimet ja useampi huutomerkki toden totta kuulostavat kovemmalta ääneltä.
“ONKO KUKAAN KOPANNUT TÄTÄ SÄHKÖPOSTIA?????” (yleensä sähköposti oli tullut hänelle eikä kukaan tiennyt, millaisella tiikerillä tilanne pitäisi pelastaa)
“KAHVIHUONEEN KEKSIT OVAT VAIN ASIAKKAILLE!!!”
“EIKÖ TÄÄLLÄ TAJUTA, ETTÄ ROSKAPUSSIN VOI VAIHTAA, JOS SE ON TÄYNNÄ!!! OLETTEKO TE IHAN TYHMIÄ.”
Sellaisia hän meille huusi, milloin mistäkin syystä. Ja varmaan toisinaan ihan syystä. Kyllä roskapussin voi minunkin mielestäni vaihtaa, jos se on täysi, mutta huuto laski tunnelmaa, lamautti ja veti kaikki kipsiin.
Minut huutaminen vetää usein ulkopuolelle, ehkä kiitos lentopallovalmentajan, joka koutsasi tältä osin varhain. Tarkoitan, että alan katsoa tilannetta kuin irrotettuna ihostani. Kohoan kattoon kärpäseksi, joka tuumii kiinnostuneena, että mitäs täällä nyt tapahtuu? Oikeastaan sama tapahtuu aina, kun en oikein ymmärrä, mikä psykologia tilannetta ohjaa. Kärpäsenä saan etäisyyttä nähdäkseni paremmin.
Eräs tilanne sattui samaisessa työpaikassa, kun samainen toimari, kutsukaamme häntä nimellä “Tj CAPSLOCK”, käynnisti meilitse henkilöstökyselyn. Teemana oli, miten sisäistä viestintää voitaisiin parantaa. Mikä loistava tilaisuus nostaa esiin epäkohdat, kun kerran erikseen pyydetään!
Lähdin laatimaan vastinetta. Nostin viestissäni esiin viestinnän tehokkuuden ja yleisen tyylin. Kerroin, että usein kohdentamattomat viestit, jotka on osoitettu kaikille eikä oikeastaan kellekään, hämmentävät. Huomautin yleisestä äänensävystä, joka oli mielestäni mennyt negatiiviseksi, hyvää palautetta tuli kulmahuoneesta harvoin ja etenkin isoilla kirjaimilla huutaminen tuntui ikävältä. Allekirjoitin viestini “Ystävällisin kehitysterveisin”, toivoen sen auttavan viestin välittymistä oikealla äänensävyllä.
Meni kymmenen minuuttia.
“PLIM!”
Sähköposti.
Kaikille.
Tällä kertaa ilman isoja kirjaimia, mutta sävy oli siitä huolimatta KRIITTINEN. Avautumiseni (kuten sitä kutsuttiin) otettaisiin hyvin vakavasti, ja kaikki kutsuttiin neuvotteluhuoneeseen kriisipalaveriin vielä samana päivänä kello 14. Tuijotin meiliä epäuskoisena, naurahdin hämmennystäni ääneen. Mitä täällä oikein tapahtuu? Rullasin työtuolillani puoli metriä kauemmas koneestani, kuin nähdäkseni kauempaa paremmin – ja kun se ei auttanut, rullasin takaisin koneeni ääreen. “Tällaiset avautumiset otetaan tässä yrityksessä hyvin vakavasti”.
Ennen päivän roastia huoneeni ovella kävi useampi kollega kiittämässä sähköpostistani: samat aiheet olivat nimittäin hiertäneen useammankin sukassa, jos ei kaikkien. Minua luvattiin tukea palaverissa. Surisin kello 14 lasiseinäiseen neuvotteluhuoneeseen jännittyneenä, mutta kierolla tavalla kiinnostuneena. Olin irti pöydän ääreen istuvasta kehostani. Kiinnitin huomiota psykologiapelin avaussyöttöön:
“Asiakkaalta tuli tosi hyvää palautetta Santerille. Hyvä Santeri, jes! Annetaas kaikki aplodit Santerille”, tj CAPSLOCK aloitti.
Analyysi: Hampurilaismalli. Aloitetaan hyvällä, sitten siirrytään huonoon, kunnes taas palataan hyvään. Kun hampurilaisen kansi oli siirretty sivuun, ettenimme välittömästi tilaisuuden pihviin. Tj CAPSLOCK oli valmis hyökkäykseen:
“No sitten tähän Sirkun avautumiseen. Aikamoista tekstiä tuli ja suoraan sanottuna ihmetyttää. Niin nyt voitaisiin käydä kierros, ketkä kaikki ovat Sirkun kanssa samaa mieltä. Aloitetaan vaikka tästä. Teppo? Oletko samaa mieltä siitä, mitä Sirkku kirjoitti?”
Hämmentynyt suolauskierros lähti pyörimään ja minä siirryin kauemmas katonrajaan seuraamaan peliä. Säälin kollegoitani, jotka joutuivat nyt taitelemaan sen välillä, loukkaavatko minua, kun eivät uskallakaan puolustaa sanojani vai seuraako potkut, jos myöntävät olevansa samaa mieltä. Tässä pelissä ei tulisi olemaan voittajia. Kun olin odottanut vaihtopenkillä koko kiusaannuttavan kierroksen ajan, minut kutsuttiin vihdoin keskikentällä. Tj CAPSLOCK otti pallon ja heitti sen aggressiivisesti minua kohti.
“No sit SIRKKU. Jos nyt sitten kerrot meille kaikille vähän tosta meilistäsi. OLE HYVÄ”.
Tj:n silmät olivat selällään, kulmakarvat kohonneet kolme senttiä ja komentoa seurasi sellainen pään nytkäytys, että palokärki jäisi kakkoseksi. Annoin kulua viisi sekuntia, ennen kuin korostetun maltillisella äänellä totesin, miten mielestäni koko tilaisuuden koolle kutsuminen kertoi oleellisen sisäisen viestintämme haasteistamme. Jätin lauseeni siihen, annoin hetken kellua ja sanojen upota. Kiusaantuneessa hiljaisuudessa olin kuulevinaan kollegojen silmien liikkeet, kun he päätään kääntämättä loivat salaisia katseita toisiinsa. Yhtäkkiä hiljaisuus tuntui äänekkäämmältä kuin isot kirjaimet.
En muista, miten keskustelu eteni – todennäköisesti pallottelua minun ja Tj CAPSLOCKin välillä jatkui muutaman syötön verran – mutta peli päättyi ratkaisemattomana ja lopulta kaikki palasivat työpisteilleen. Sisäisestä viestinnästä ei enää puhuttu, mutta minä tiesin, että oli aika poistua joukkueesta. Sirkun pelipaita ripustettiin henkariin. Kukaan ei enää huutaisi.
SEN PITUINEN SE, KIITOS!!!
Takaisin blogiin